Ajatuksia paluusta viisipäiväiseen työviikkoon

Ajatuksia paluusta viisipäiväiseen työviikkoon


Työssä – ja arjessa ylipäätään – jaksaminen on ollut omissa ajatuksissa viime viikkoina erityisen paljon.


Omana arjen haasteenaan on ollut perinteisenflunssan painaminen päälle perheessä vuoron perään itse kullekin, vetäen olon ja energiat ihan maihin. Kunnon kuumeilua ei nouse, mutta kurkut kipuilee, nenät vuotaa, voimat melko lailla veks koko poppoolta. Ja kun pienin röhinee ja törisee, yleensä puolet yöstä vielä kainalossa, niin omakin nukkuminen jää torkkumiseksi, vaikka olo olisi itsellä kerrankin suht ok…


Ehkä suurimpana mullistuksena tässä arjen jaksamisessa on ollut paluu 100% työajalle helmikuun alusta – eli ensimmäinen viisipäiväinen työpäivä nyt takana.


Ehdin tehdä nelipäiväistä työviikkoa aika tarkalleen neljä vuotta; siitä päivästä, kun poika aloitti päivähoidossa palttiarallaa vuoden ikäisenä aika tarkalleen pojan viisivuotissynttäreille saakka. 


Alun perin 80% työviikko oli paras ratkaisu lasten kanssa arjen pyörittämiseen; pienemmälle pojalle päivähoitouran aloitus nelipäiväisenä tuntui vuoden ikäisen lapsen kanssa paremmalle kuin viisipäiväinen täysi viikko ja toisaalta se mahdollisti lasten kanssa lähtemistä mummolaan Pohjois-Savoon jo perjantaina puolilta päivin, kun isommalla loppui koulu.


Ja kun työpaikka sijaitsee Helsingissä, oli ajankäytöllisesti fiksuinta tehdä neljä 7,5h työpäivää viikossa kuin jakaa 80% työtunnit viidelle päivälle: se ihana 20% vapaa-aikaa olisi helposti kadonnut ja tuhlaantunut ihan vain ruuhkissa istumiseen!


Meillä onni arjessa on mahdollisuus miehen kanssa jakaa aamu- ja iltapäivän vuorot niin, että mies menee aamulla aikaisempaan töihin, jotta ehtii hakemaan pienemmän hoidosta jo klo 16, ja toisaalta minä taas aloitan työpäiväni klo 09, joten ehdin heräämään lasten kanssa, syömään lähes joka päivä yhteisen aamiaisen heidän kanssaan, katsomaan, että isompi poika on melko lailla lähtövalmiina kouluun ja viemään pienemmän pojan vielä hoitoon. 


Onni on myös mahdollisuus tehdä töitä etänä, jolloin klo 09 aamun aloitus kotikonttorilla tarkoittaa pienemmän menemistä hoitoon vasta 8:30 – noina aamuina ehditään ottaa poikien kanssa vaikka erä Kimbleä aamupalan jälkeen!


Vaikka alun perin nelipäiväinen viikko oli puhtaasti lasten hyvinvointia ajatellen tehty ratkaisu, muuttui se myös melko nopeasti oman arjessa jaksamisen kannalta tärkeäksi hengähdykseksi. Vaikka jokainen vanhempi takuulla voi allekirjoittaa, että nuo ’vapaapäivät’ ovat oikeasti ’’vain’’ vapaata töistä, mutta ihan täyttä työtä kotosalla – niin lasten kanssa touhutessa, kuin ihan vain kodin askareita suorittaen…


Jos minä saisin määritellä vapaapäivä -termin, se menisi näin:


’’täydellinen vapaus kaikista aikatauluista,
pakollisista askareista,
vaatimuksista tai
muiden huolehtimisesta.
Puhtaasti aikaa vaikka nukkua,
katsoa Netflixiä, käydä salilla
tai lukea kirjaa suklaata syöden.’’


80% työviikon vapaus tarkoitti ainakin minun kohdallani (hieman kärjistetysti) jotain tällaista:


’’Vapaus irrottautua työkoneesta.
Vapaus olla vastaamatta puhelimeen välittömästi.
Vapaus siivota, pyykätä ja imuroida omassa valitsemassaan järjestyksessä ja aikataulussa.
Vapaus käydä hoitamassa pankki-, apteekki-, hammaslääkäri- ja muut arjen juoksevat asiat päiväsaikaan.
Vapaus käydä ruokakaupassa ennen klo 17:00 ruuhkaa.

JA UNOHTAMATTA TIETENKÄÄN TÄRKEINPIÄ:
Vapaus pysyä pyjamassa koko päivä.
Vapaus ulkoilla valoisaan aikaan.
Vapaus nauttia hitaita aamupaloja.
Vapaus mennä lounaalle mieheni kanssa.
Vapaus katsoa aamulla piirrettyjä pienemmän pojan kanssa vaikka lounaaseen asti.
Vapaus viettää päivä kaukana asuvan parhaan ystävän luona.’’ 


Eli kuten arvata saattaa, hetkeäkään en vaihtaisi pois ja olen niin onnellisen, että olen saanut tehdä neljä vuotta tätä kevennettyä viikkoa.


Olisin toki saanut edelleen näin jatkaakin, mutta pienemmän täyttäessä viisi ja isomman kaksitoista vuotta tuli vihdoin vastaan eräänlainen maaliviiva. Ehkä nyt pojat ovat jo niin isoja, että minunkin on jo aika palata takaisin ihan normaaliin arkeen?


Toisaalta vaakakupissa painoi myös työhöni vaadittava aika. Viimeisen vuoden ajan erityisesti oli jo ollut tunne, että neljä päivää ei enää riittänyt, että olisin saanut tehtyä kaiken, mitä minulta odotettiin. Tämä johti nopeasti vapaapäivienkin käyttämiseen osittain työskentelyyn ja työsähköpostien lukemiseen ’siinä sivussa’. Ja ne neljä työpäivää venyivät helposti iltaisin vielä kotosalla lasten nukkumaan mentyä, että melkein tekisi sanoa, ettei ne 100% työviikon tunnit olleet kaukana…


Enkä riittävästi voi painottaa myöskään sitä seikkaa, että nautin työstäni ja pidän työkavereistani!


Kyllä, jokaisessa työssä ja jokaisessa työpaikassa on omat hankaluutensa ja vaikeat päivät, mutta lähtökohtaisesti koen, että työni on mielenkiintoista, haastavaa ja kyllä – jopa hauskaa!


Siispä puntariin menivät vapaapäivät (joina kuitenkin työskentelin), nelipäiväiset työviikot (jotka venyivät ja olivat aivan täynnä tekemistä odottavia hommia – niitä kun kertyi noilta vapaapäiviltäkin jokusen verran), työn tuomat mielenkiintoiset haasteet sekä ajatuksissa siintävä mahdollisuus keventää työviikkojen taakkaa jakamalla työt viidelle päivälle neljän sijaan.


Ja paluu viisipäiväiseen työviikkoon pitkän pohdinnan sekä plus- ja miinuslistojen tekemisen jälkeen oli loogisin ratkaisu.


Noh, fiilikset ensimmäisen täyden työviikon jälkeen…?


…Hieman ristiriitaiset, myönnetään.


Ehkä vie useamman viikon, että totutaan tähän rytmiin – niin minä kuin lapsetkin. Ehkä isoin muutos pienimmälle pojalle, joka ei koskaan ole vielä tehnyt tällaista viisipäiväistä viikkoa päivähoidossa. Voi siis olla, että huomenna nukutaan pienemmän kanssa normaalia pidempään, kun täytyy sanoa, että takki on näin alkuun aika tyhjä.


Toisaalta on ollut ilo huomata miten FLOW on vienyt mennessään tässä viikon aikana; vaikka tekemistä ja palavereja on ollut enemmän kuin runsaasti, on myös ne hetket palaverien väleissä päässyt uppoutumaan työhön ja työn imu vienyt mennessään niinkin vahvasti, että tauot – ja jopa lounaat, tunnustan – ovat jääneet väliin! 


Ja tuo taukojen – ja erityisesti ruuan – väliin jäämisellä taasen on iso vaikutus omaan jaksamiseen ja energiatasoihin, eli tuohon täytyy tulla muutos ja tiukasti pyrkiä lyömään kalenteriin lounastauko, jonka päälle ei sovi mitään muuta! 


Jos lounas jää väliin, ei klo17 aikaan syöty ruoka enää pelasta mitään, vaan olen aivan poikki ja rättiväsynyt koko illan, apea ja nukahtelen pitkin sohvia ja nojatuoleja. 


Tänään, ensimmäisen viikon viimeisen päivän kunniaksi otin oikein asiakseni poistua koneelta hetkeksi ja kävin reippailemassa ulkona auringonpaisteessa ja pikkupakkasessa. Teki niin hyvää!


Ja tietenkin mukana keikkui kamera – nämä postauksen valokuvat ovat tämän päivän pikaotoksia lenkin varrelta.


Ympäröivää luontoa – ja nyt jälkikäteen näitä valokuvia katsellessa – sen tajuaa, mikä onni onkaan asua maalla! Tällaiset ulkoilumaastot lähtevät ulko-ovelta ja metsään pääsee rauhoittamaan sielua ihan vain ylittämällä talon kupeessa olevan tien.


Happihypyn jälkeen käteen kuuma kuppi kahvia ja taas kulki ajatus, energiaa riitti koko lopputyöpäiväksi ja tuntui, että hommissa oli taas rytmi ja logiikka! 


…Jos istun sisätiloissa 8h työpäivän – kuten yleensä konttorilla käy – alkaa jossain vaiheessa ajatus takkuamaan, en muista edellispäivänä puhuttuja asioita saati nimiä, sähellän ja hypin monen asian välillä. Pieni, edes 10minuutin mittainen tauko ulkoilmassa pelastaisi tilanteen!


Annos raitista (ja oi, niin puhdasta) ilmaa päivittäin on aivojen toiminnalle käsittämättömän tärkeää!


Eilen, yhdeksän tunnin tauottoman työrupeaman jälkeen ja kaikkineen lähes 2,5h työmatkojen taittamisen päätteeksi parasta mitä olisin edes voinut kuvitella oli istua tyhjässä ja hiljaisessa kodissa saunaa lämmittämässä, villasukissa ja villapaidassa, ilman kiirettä ja kenenkään odottamatta minulta mitään.


…Tai no kissamme, Bono, odotti minulta rapsutuksia…. 😉


****


P.s. Ensimmäiset pajunkissat bongattu, kuten kuvista varmasti huomasittekin, jo näin HELMIKUUSSA!


…Juuri sain käännettyä ajatukseni pois joulusta, mutta nyt mielessä pyörii jo pääsiäinen ja rairuoho ja minne ihmeeseen säilöin viime keväänä jättisäkin värikkäitä höyheniä?!



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *