Tarinoita Instagram -kuvien takaa / heinäkuu 2019

Tarinoita Instagram -kuvien takaa / heinäkuu 2019


Olen viime kuukausina törmännyt useammassakin blogissa julkaisuihin, joissa on avattu enemmän tarinaa Instagramissa julkaistujen valokuvien takaa. Osa bloggaajista on jakanut ajatuksiaan juuri tuosta kyseisestä hetkestä, jolloin kuva on otettu tai kertonut, mikä tilanne kuvan ottamisen takana on ollut – osa taas esimerkiksi avannut enemmän taustoja esineille, jotka kuvissa näkyvät.


Ajattelin vihdoin itsekin tarttua tähän tarinankerrontaan, mutta päätin tehdä sitä kiinteän osan blogiani. Tästä eteenpäin valitsen joka kuukausi Instagram -kuvistani kymmenen, joiden taustoja avaan enemmän, kuin IG-julkaisun pariin lauseeseen on mahtunut.


Jos joku IG-kuvani jäi siis (toivottavasti hyvällä tavalla) kaivelemaan mieltäsi, ja haluaisit kuulla siitä enemmän, käy ihmeessä heittämässä kyseistä kuvaa kommentilla!


KUVA 1


Löysin taas pitkästä aikaa ilon kaavoittamiseen!


Opiskeluaikana tuli kaavoitettua enemmänkin – kaavoitus kuului osaksi Vaatesuunnittelijan koulutusta Lahden Muotoiluinstituutissa (Muotoilija, Amk) ainakin omina opiskeluvuosina 2001-2005 – mutta työelämä sekä lapsiperheen arki ovat aikatauluhaasteineen hieman vieneet suurinta intoa tarttua luoviin harrastuksiin, jotka vaatisivat keskittymistä…


Jotenkin tämä valokuvan hetki – perheemme versio ’äidin omasta ajasta’ – osui ja kolahti sen verran lujaa, että oli pakko kaivaa kamera esiin ja ikuistaa tilanne. Tätähän se nimittäin on, pienten lasten – ja lemmikkien – kanssa arki; aina joku makaa sun kaavoilla / sanomalehdellä / näppäimistöllä / käsityön päällä / naamalla!


Ja jos ei mahdu makaamaan – kuten pienempi poika tässä kuvassa – niin ollaan muutoin mahdollisimman liki ja tuodaan myös kaikki lelut siihen ’sun tilaan’.


Tästä ei enää puuttunut kuin isompi poika hokemassa korvaani maailman huonointa vitsiään; ’Mitä Elastinen sanoi kiinalaisessa ravintolassa?


KUVA 2


Pienempi poikani rakastaa piirtämistä, vesiväreillä maalaamista ja ylipäätään kaikenlaista askartelua. Kävimme ostamassa naapurissa asuvan kaverin syntymäpäivälahjan ja äidin mukaan tarttui myös paketti öljypastellivärejä – näitä meiltä vielä puuttuikin, ja olimme tähän asti väritelleet minun vanhoilla, kouluaikaisilla väriliiduilla.


Tämän kesän hupia – niin äidille kuin pojallekin – ovat olleet maalaustuokiot puutarhassamme. Minä innostun yleensä maalaamaan kukkasia, puita ja pensaita, ja poikani taiteilee kaikkea mahdollista värikkäistä sateenkaarista mielikuvituksellisiin autoihin.


Itselleni erilaiset kuvataiteen lajit ovat olleet rakkaita lapsuudestani lähtien, ja muistan kuinka eräänkin kesäloman aikana vietin isäni innostamana parisen viikkoa akryylimaalauskurssilla viereisellä kylällä, minne isäni minua päivittäin kuskasi omien töidensä ohessa. Niin kiitollinen olen isälleni hänen rohkaisustaan kuvataiteiden pariin – minkä vuoksi olen tällä valitsemallani alalla edelleen – että maksan tuota kiitollisuuden velkaa laittamalla rohkaisua eteenpäin seuraavalle sukupolvelle.


Ja kun poika kerta silmin nähden nauttii tästä puuhastelusta, niin mikä ilo onkaan mahdollistaa hänelle tuo harrastus kaikilla mahdollisilla välineillä – jos sieltä vaikka ajan myötä valikoituisi se hänelle omin tekniikka.


KUVA 3


Terassi! Se on vihdoin paikoillaan ja käyttökunnossa!


Reilut puolitoista vuotta ehdimme jo Villa Kotirannassa asumaan ja haaveilemaan pääsystä aamukahville suoraan tuvan ovesta – ja nyt, kun tuo haave on toteutunut, olemme viettäneet kaikki mahdolliset hetket terassilla auringossa istuskellen.


Koska talomme on rinteessä, tuli takapihan puolelle sijoittuvasta terassista parvekemallinen. Nautin suuresti näkymistä, jotka muutenkin korkealla olevan talon terassilta aukeavat kohti kyläkeskusta ja tonttiamme ympäröivää vehreyttä.


Talon idän puoleisesta päädystä melkein puoleen väliin taloa ylettyvälle terassille tuli pinta-alaa kaikkiaan ~26m2. Kuulosti alussa hurjan suurelle – ja tuntui suurelle, kun ensimmäisiä askeleita vastavalmistuneella terassilla tepastelimme – mutta kun nostimme paikoilleen vanhaan kotiimme aikoinaan jo hankitut kalusteet (ruokailupöytä tuoleineen ja kulmasohva sohvapöytineen) sekä keväällä hankitun riippukorituolin, olikin terassi juuri täydellisen kokoinen!


Pssst, terassista isompi juttu valokuvin löytyy myös täältä, KLIK!


KUVA 4


Tänä kesänä emme vielä päässeet täydelliseen omavaraisuuteen mansikoiden suhteen, vaan pakastettavat mansikat jouduimme vielä ostamaan paikalliselta viljelijältä.


Omaa mansikkaa tuli onneksi näin toisena kasvatuskesänä jo sen verran, että joka päivä läpi mansikkasesongin saimme naposteltavaa koko perheelle. Ensi kesää varten minulla maahan istuttamista odottaa vielä toista kymmentä mansikantaimea, jotka kasvatin omien taimien rönsyistä.


Haaveena niin runsas marjatarha, että niin mansikkaa kuin puutarhavadelmaa sekä pensasmustikkaa – perinteisten herukoiden ja karviaisten lisäksi – saisimme pakastimeen saakka.


Tämän kesän marjasadosta enemmän maanantaina 5.8.2019 julkaistavassa kuukausittaisessa Omavaraisuus -teemapostauksessa.


KUVA 5


Tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä krantumpi olen vaatteiden suhteen – ja sitä vähemmän täydellisiä lempivaatteita löydän kaupoista. Haaveilen säännöllisen epäsäännöllisesti jopa ihan omasta vaatemerkistä – olenhan vaatesuunnittelija koulutukseltani, kuten tuolla aiemmin jo mainitsin.


Konmaritin viime talvena aivan jäätävän määrän vaatteita pois kaapistani – toistakymmentä muovipussillista vaatteita lähti vaatekeräykseen ja osa kirpputorille. Edelleen minulla on nelisen kappaletta suurta Ikea-kassia varastossa täynnä ’ehkä’ -vaatteita, mistä olen käynyt puolen vuoden aikana noutamassa vain yhden hameen. Nekin saavat lähdön kierrätykseen syksyn aikana.


Haaveilen myös pihakirppiksestä, sillä en millään jaksaisi pitää viikkoa tai kahta kirpputoripöytää päivittäisine siivouksineen ja laputuksineen. Voisin laittaa myyntipisteen vaikka verannallemme yhdeksi kokonaiseksi viikonlopuksi!


Mutta ne jäljellä olevat vaatteet, joita en ole vielä antanut eteenpäin tai siirtänyt sivuun myytäväksi, mahtuvat pääasiassa tuolle yhdelle rekille makuuhuoneessamme. Otinpa rekiltä minkä tahansa vaatteen, tiedän, että tunnen oloni hyväksi se päällä. Ne kaikki ovat lempivaatteitani – ja ne kaikki sopivat yhdisteltäviksi keskenään!


KUVA 6


Tämän valokuvan nappasin Barcelonassa, kävellessäni isomman pojan kanssa halki Parc de la Ciutadella -puiston. Satuin katsahtamaan ylöspäin, ja yllämme kaartuivat nämä huikeat havupuut, joiden neulaset olivat kuin utua aamupäivän auringossa.


Upea blur -efekti luonnon omin keinoin, ilman filttereitä!


Ihastelessani tätä näkyä poikani hieman sarkastisesti tokaisi, että ’meinaatsä taas itkeä?”… Kyllä, olen toivoton itkupilli, joka herkistyy (aivan liian helposti) kyyneliin ihan vain vaikka nähdessäni jotain todella kaunista! Saatoin vähän pyyhkäistä silmäkulmaa ennen kuin laskin aurinkolasit takaisin silmille…


Enemmän äiti-poika -matkastamme helteiseen Espanjaan voit lukea täältä; Lapsiperheen menovinkit Barcelonaan.


KUVA 7


Päivää ennen matkaamme Barcelonaan piipahdimme poikien kanssa Korkeasaaressa. Emme tosin olleet reissussa kolmistaan, vaan mukaan seuraksi saimme myös ihanan kummityttöni perheineen!


Korkeasaari – kuten Linnanmäki/Särkänniemi ja Serena – kuuluu perinteiselle kesäretkikohteiden listallemme. Aivan joka kesä emme ole sinne tosin remontin aikana ehtineet, mutta nuoremmankin (4v) pojan kanssa käyntejä on kertynyt jo varmaankin kaikkiaan kolme.


Luin pari päivää sitten uusinta Tiede -lehteä, ja nyökyttelin päätäni lukiessani artikkelia Äly vetää puoleensa.

Äly saattaa toimia parinvalintamarkkinoilla samanlaisena pikaviestinä kuin riikinkukon pyrstö. Komeimmat riikinkukkokoiraat ovat jatkuvassa kuolemanvaarassa raskaiden pyrstösulkiensa vuoksi. Pedot näkevät ne helposti, ja koska valtava pyrstö hidastaa kukon pakoa, se jää helpommin kiinni kuin vaatimattomammin sulin varustettu yksilö. Juuri tämän vuoksi se on naaraiden mielestä haluttava: Komeapyrstöinen koiras elvistelee kalustollaan ja julistaa muille: katsokaa, kuinka paljon annan teille tasoitusta ja pysyn silti hengissä.

Tiede -lehti 8/2019


Ja juuri tuota me nauroimme Korkeasaaressakin; riikinkukkouroksen pullistelua ja pörhentelyä, saapastelua ihmisten joukossa kuin maailman omistaja ja valmiina uhittelemaan kenelle tahansa. Siinä on itseluottamus kohdillaan!


KUVA 8


Tämä ’kasvatusastia’ oli ehkä liikaa miehelleni… Hän ei nähnyt tämän ruostuneen, vanhan kottikärryni rustiikkista kauneutta, vaan enemmänkin kaatopaikalle vietävän ongelmajätteen.


En haluaisi koskaan heittää mitään pois miettimättä ensin, voisiko esineelle antaa uuden elämän jossain muussa käyttötarkoituksessa.


Sain nämä kottikärryt mieheltäni lahjaksi ensimmäisenä kesänä, jona muutimme yhteen ja aloin väsäämään pientä kasvimaata miehen rakentaman omakotitalon pihaan. Voiko parempaa lahjaa maaseudun kasvatille antaa?!


…Miehen on myös ehkä vaikeaa ymmärtää, että kottikärryillä voi olla tunnearvoa… 😉


KUVA 9


Viime kesänä aloitettu urakka perinneperennojen siirtämisestä tontin laitamilta kukkapenkkeihin jatkuin tänäkin kesänä – laajentuen mm. malvasta ja vuohenkellosta ihan päivänkakkaroihin asti!


Olen (ainakin lapsena) ollut allerginen päivänkakkaroille, enkä siis edelleenkään uskalla mennä niitä haistelemaan (silmät muurautuivat umpeen rähmien, yök!). Mutta rakastan silti päivänkakkaroiden ulkonäköä ja niiden mukanaan tuomaa huolettoman huoliteltua tunnelmaa puutarhaan – ja kun tänä kesänä bongasin kakkararykelmiä pihan laidalla, keräsin lapion kanssa niitä pihan keskellä olevan nuoren omenapuun juurelle kasvamaan.


….Rajasin päivänkakkaravyöhykkeen vielä varuilta kivillä ja asettelin hakkeet omenapuun juurelle kakkaroiden ympärille, ettei mies vahingossa jyräytä niitä rikkaruohoina matalaksi ruohoa leikatessaan…


KUVA 10


Rakastan kirjoja – ja oikein erityisesti vanhoja, kauniita kirjoja. Tämä 1990-luvun ötökkäkirja ei nyt vielä täytä ihan vintage -määritelmää, mutta retron kylläkin!


Olimme juuri poikien kanssa metsäretkellä puhuneet, että tarvitsisimme ötökkäkirjan (lintukirja jo löytyykin) ja heti perään tämä kirja tuli vastaan paikallisen kirjaston 1€-poistomyyntilaarista! Teen usein löytöjä kirjaston myyntihyllyltä ja paras oli ehkä täysin uutta vastaava (ei mitään kirjaston tarroja – ilmeisesti jonkun kirjastoon omasta hyllystään lahjoittama) lempikirjailijani kovakantinen dekkari, joka oli seuraavana lukulistallani – ja niin ikään eurolla!


…Itseäni huvitti tuo kirjan nimi jo hyllyllä seisoessani, sillä ensi silmäyksellä otsikointi vaikutti ihan teineille suunnatulta valistuskirjalta…! Onneksi kannessa ei ollut kukkien ja mehiläisten kuvia – se olisi ollut jo minulle liikaa siellä kirjaston hiljaisuudessa…



***


Jos et vielä seuraa menoamme Instagramissa, niin liity ihmeessä joukkoon!


Ihan joka päivä en ehdi blogin ääreen istumaan, mutta IG kulkee mukanamme arjen tohinoissa – tervetuloa kurkistamaan eloamme Villa Kotirannassa.