Tarinoita Instagram -kuvien takaa / Syyskuu 2019

Tarinoita Instagram -kuvien takaa / Syyskuu 2019

Tuliko sinullekin syksyn pimeät aamut taas kerran yllätyksenä?! Muutama päivä sitten aamukahvien aikaan alkoi päivä valjeta keittiön ikkunan takana, tänään tuijotimme ikkunan takana roikkuvaa pimeyttä…


Lokakuu täällä siis…


Tämä vuosi on ollut ehkä yksi nopeimmin kuluneista ikinä. Kesäkin katosi kuin sormia napsauttamalla. Ja tässä kuussa alkaa kauppojen joulusesonki käynnistyä…! Sanovat, että vanhemmiten vuodet vierivät nopeammin, mutta jos vauhti on tämä jo 36-vuotiaana, niin en tohdi edes ajatella eläkeikää.


Myös blogin ääreen istahtaminen on tuntunut olevan työn takana. Yksinkertaisesti aika on välillä todella tiukalla – ja viimeisimpänä syynä itse asiassa melkoisen mieluinen muutos arjessamme; mies vaihtoi työpaikkaa nyt syksyllä ja aikaisempien 04:00 herätysten sijaan nukummekin molemmat nyt kaksi tuntia pidempään! Ainoa negatiivinen asia tässä muutoksessa on arjessa niin vähäisten yksinvietettyjen tuntien (= blogin ääreen hiljentyminen) kutistuminen minimiin, kun enää en ehdikään olla koneella 1-2 tuntia aamuisin miehen lähdettyä töihin, ennen lasten heräämistä.


Ehkäpä pitkin hampain voin tuon harmistuksen sietää, sillä nuo ihanat kaksi lisätuntia yöuniin vaikuttavat melkoisesti arjessa jaksamiseen! Vaikutuksen olemme huomanneet jo muutamassa viikossa, enkä enää vaihtaisi takaisin.


Vaikka syyskuu hujahti lähes huomaamatta, jäi siitä jäljelle monenmoista mukavaa muistoa – tänään luvassa siis tarinoita IG-kuvien tapaan syyskuulta.


Aikaisempien kuukausien tarinoihin pääset näistä linkeistä:
Heinäkuu 2019
Elokuu 2019



KUVA 1


Syyskuussa saimme vihdoin uusimmat perheemme valokuvatkin – hieman venähti taasen minulla tuo kuvien valinta… Olemme käyneet viimeiset neljä vuotta valokuvauksessa Lahdessa (valokuvaaja Niina Hörkkö) ja joka kerta Niina ottaa niin mahtavia kuvia, että valinnanvaikeus iskee aina!


Luin joskus vuosia, vuosia sitten isästä ja tyttärestä, jotka olivat käyneet vuosittain ottamassa yhteiskuvan – ja mikä mahtava muisto kuvista syntyikään, kun niitä selaamalla näki lapsen kasvun ja oman vanhenemisen!
…Tuosta omasta vanhenemisesta en ole niin kovin innoissani, mutta jo nyt menneiden viiden vuoden kuvista iän tuoman muutoksen huomaa koko perheestä.


Minulla on vielä projektina teettää jokaiselta vuodelta perheen yhteiskuva paperikuvaksi ja kehystää ne seinälle kasvavaksi kollaasiksi.

KUVA 2


Minulla, 80-luvun lapsella, ei ole koskaan aikaisemmin ollut vohvelirautaa – ei siis edes lapsuudenkodissani!


Mieheni sai vihdoin loppukesästä inspiraation napata kyseisen vempaimen ostoskärryyn ja perinteisten lettujen paistaminen on jäänyt kyllä kokonaan väliin tässä ”voffelihurmoksessamme”.


Olen todella laiska paistamaan lettuja; en jaksa seisoa lettupannun äärellä vahtimassa ja kääntelemässä, ja sitten siivoamassa leipomis- ja paistosotkuja tiskeineen…. Lettujen paistaminen onkin jäänyt siis pääasiallisesti miehen vastuulle.


Vohveliraudan myötä isompi poika innostui touhuamaan keittiössä, ja nyt mies onkin opettanut hänelle monitoimikoneen käyttöä taikinan valmistamisessa sekä vohveliraudalla paistamista. Ja kyllä, meillä osaa nyt mies ja poika käyttää miehen ostamaa monitoimikonetta – minä en.


Lapsuudenkodissani keittiö oli (1941 syntyneen) äitini valtakuntaa, johon minulla tai isällä ei juurikaan ollut mitään asiaa, joten minusta on tullut todella laiska leipoja. Osaan kyllä, olen aikuisiällä opetellut leipomaan mutta en saa oikein tartuttua toimeen.


Jokunen aika sitten leivoin joka perjantai viikonlopuksi tuoretta leipää, mutta sekin tapa on vähitellen unohtunut – pitääkin ottaa uudelleen tavaksi. Edes pitkien viikonloppujen vapaina perjantaipäivinä voisin malttaa pysähtyä puuhan ääreen pienemmän pojan kanssa.

KUVA 3


Tänä syksynä ei keväällä istuttamani pilariluumu vielä tuottanut satoa lainkaan, vaikka naapuritontin puolella rajan tuntumassa olisi ollut pölytyskaveri täydessä kukassa. En tiedä kaipasiko pilariluumuni toista pilariluumua, vai pitäisikö perinteisemmän luumupuun kelvata kumppaniksi pölytykseen, mutta ainakin tämä syksy oli sadoton.


Onnekseni – ja iloiseksi yllätykseksi – rajanaapuri lupasi meille luumupuunsa sadon, sillä talosta muutti kesän lopulla vanhat vuokralaiset pois ja uusi vuokralainen oli saapumassa vasta satokauden päätyttyä.


Haaveilin luumuhillosta, mutta lopulta ihan vain naposteltiin perheen voimin kaikki keräämäni luumut parempiin suihin… 🙂


Ensi keväänä etsinnässä toinen pilariluumu samalle tontin kulmalle – tahdon omia luumuja omasta pihasta!

KUVA 4


Varma lähestyvän talven merkki on tällaisessa varustuksessa pihassamme syyssateessa kottikärryjä työntävä munittaja. 😀


Syyssiivous kanalassa siis syyskuun puolessa välissä tehty ja kanala laitettu talvikuntoon. Pian suljemme jo öiksi kanalan ulkoiluluukun – kunhan lämpötilat alkavat painua öisin pakkaselle – ja loppuvuotta kohti siirtyvät kanat kokonaan takaisin sisätiloihin.


Siivousvarustukseni on melkoinen, mutta en yksinkertaisiesti siedä ajatusta, että pöllyttäisi kanalan pehkuja tavallisissa vaatteissa ja sitten pesisin niitä samassa pesukoneessa kuin arkivaatteitakin. Onni onnettomuudessa on ollut työpaikka, josta olen saanut haalittua näitä kokohaalareita ainakin kymmenen vuoden tarpeiksi!


Kanalan pehkut ja kakat siirtyivät siivouksessa perunapellon laitaan odottamaan syksyn muokkaustöitä – kompostorista syksyn mittaan otetun maa-aineksen viereen; mitään muuta lannoitetta ei perunapeltomme ole kaivannut.


Kanoista muuten tulossa juttua blogiin, kunhan jossain välissä ehtisin käydä valokuvaamassa neitejä…


KUVA 5


Kirjoitinkin syyskuun puolella blogiin uudesta ompelupisteestäni, sekä hieman ajatuksia kiertotaloudesta – siitä, miksi meidän perheessä vaatteita korjataan ja valmistetaan itse.


Jos äitini jalanjäljissä en ole oppinut innokkaaksi leipojaksi, olen kuitenkin imenyt itseeni opit äidiltäni ja naapurissa asuneelta isäni äidiltä käsitöihin ja ompeluun liittyen. Yksi äitini ammateista on ollut ompelija Kuopion Turon tehtaalla aikakaudella ennen syntymääni. Äitini ompelikin paljon kotona – ja erityisesti paikkasi minun polvista hajonneita vaatteitani, sillä olin yhtä vauhdikas touhuaja kuin nuorempi pojistani on.


90-luvun lama kohteli perhettäni armollisesti (isäni työskenteli maatalouslomittajana kunnalla ja äitini opiskeli lähihoitajaksi), mutta heidän lapsuutensa sijoittuu pula-ajan aikakauteen ja uskon sen heijastaneen suuresti tapaan elää säästeliäästi ja kiertotalousajattelun mukaisesti. Ja sitä kautta minä olen oppinut lapsesta lähtien käyttämään kaiken loppuun – ja vielä sitten miettimään, miten voisin jäljelle jääneen käyttää uudelleen.


Suunnatonta iloa minulle tuottaa, kun kirpputorilta ostamani hyväkuntoisen lastenvaatteen siirrän kahden poikani käytön jälkeen kummilapselleni meneväksi – ja tiedän, että vaate tulee olemaan ainakin NELJÄN, jopa VIIDEN lapsen käytössä ennen menoaan energiajätteeksi.


Siinä alkaa olla jo käyttöikä vaatteella kohdillaan.

KUVA 6


Kävin pienemmän pojan kanssa moikkaamassa parasta ystävääni ja ihanaa kummitytyäni Etelä-Karjalan puolella reilu viikko sitten. Vaikka välimatka on satoja kilometrejä, näemme kuukauden/kahden välein ja soitamme tuntien maratonipuheluita tapaamisten väleissä.


Se tunne, kun sinulla on ystävä, joka on kuin sisko ja joka ymmärtää sinua ja aivoituksiasi niin hyvin, ettei sanojakaan edes oikeastaan tarvita – toinen saa heti kiinni siitä, mitä koetat pukea sanoiksi.


…Itäsuomalaista sielujen sympatiaa…


Tutustuimme aikoinaan 2001, kun päädyimme samaan soluasuntoon Lahdessa opiskellessa asumaan. Välissä ajauduimme erilleenkin, kun muutimme solusta pois, mutta jostain löysimme toisemme uudelleen – eikä kumpikaan muista lainkaan, miten ihmeessä siinä niin kävi! Yhtäkkiä vain havahduimme huomaamaan, että tässähän sitä ollaan, parhaita ystäviä – siskoksia.


Tässä vuosien varrella ovat parisuhteet ja työpaikat vaihtuneet, paikkakunnat muuttuneet sekä lapset ilmestyneet tuomaan uudenlaista merkitystä elämälle. Se, mikä on pysynyt vahvana vuosien saatossa, on ystävyys ja luottamus siihen, että toinen tukee ja turvaa, heitti elämä miten tahansa.


En tiedä saisiko tätä edes sanoa ääneen, mutta möläytän tähän väliin kuitenkin, etten ole suoranainen lapsi-ihminen… Rakastan omiani kuin hullu puuroa ja kummilapseni ovat ihaninta ikinä. Myös ystävieni lapset ovat huikeita, mutta minulle suhde lapseen lähtee yleensä lapsen vanhemmista; Ollakseni luontevasti lapsen kanssa, on minulla oltava (lämmin) tunneside ja luontevat välit myös vanhempaan. Ehkä tämä kolahtaa siihen introverttiin osaan minussa – enhän ole automaattisesti myöskään kaikkia maailman aikuisia syleilevää ihminen. Jopa savolaiseksi tarvitsen melkoisesti tilaa ja aikaa tutustua uusiin ihmisiin – iästä riippumatta.


Mutta tämä neiti tässä valokuvassa – voi, hän on kuin kolmas lapsi tähän omaan pesueeseeni, pikkusisko pojilleni! Ja poikani ovat kuin omia lapsia parhaalleni ystävälleni.


Se on ihana tunne, miten elämässä on ihmisiä – pieniä ja suuria – jotka läikähdyttävät sydämessä rakkauden tunteita.

KUVA 7


Tähän kuvaan yhdistyy syksyn raikkaat aamut, etätyöpäivän parhaat puolet, maaseudulla asumisen onnea sekä lapsiperheen arjen pienet arkiliikunnan hetket.


Pienempi poika aloitti tänä syksynä päiväkotiarjen siirtyessään isolta kirkolta perhepäivähoidosta oman kylämme päiväkotiin. Matka päivähoitoon lyheni hurjasti, sillä aiemmin jouduin etäpäivänäkin ajamaan 20km lenkin viedäkseni lapsen hoitoon. Nyt suhautamme pojan kanssa polkupyörällä kyläkeskuksen toiselle laidalle, palttiarallaan kilometrin matkan!


Kun aiemmin etäpäivinä vein pojan 8:30 Mäntsälään ja kaahasin kotiin ehtiäkseni 09:00 Skype-palaveriin, vien nyt samaan aikaan pojan lähipäiväkotiin, ajan itse päälle vielä 5km lenkin, käyn suihkussa ja olen kahvikupin kanssa koneella tasan 09:00!


Voitte kuvitella kuinka paljon energisempi olo noina päivinä on vanhaan verrattuna!


Lisäksi tässä lapsiperheen arjessa saa koettaa kerätä liikuntatuokiot palasina sieltä täältä – ja tuo 5km vauhdikas pyörälenkki on kaivattu lisä saldoon.


Toivomme siis kuivaa ja pitkää syksyä, sillä ihan hetkeen en vielä haluaisi laittaa pyörää talviteloille…

KUVA 8


Haukoin kyllä happea, kun seurasin omenapuiden syysleikkausoperaatiota vierestä.


Tiesin, että toista vanhaa omenapuuta oli karsittava kovalla kädellä, sillä se oli päässyt jo melko huonoon kuntoon, mutta silti tippuvien oksien ja harvenevan latvuston seuraaminen oli melkoista tuskaa.


Omenapuusta oli jo edellisenä syksynä retkahtanut yksi iso oksa sadon painosta, mutta emme ehtineet tuolloin tarttua toimeen ennen lumia. Lisäksi vesiversoja oli melkoisesti, sekä yksittäisiä pienempiä kuolleita oksia.


Joitakin oksia, jotka lehvästön perusteella ulospäin näyttivät vielä olevan melko hyvässä kunnossa, olivatkin ytimestä jo lähes lahoja ja oksistoon yhteys juurista oli enää ohuen kerroksen varassa.


Ajoitimme omenapuiden leikkauksen syksylle ihan syystäkin; näin juuristoon pitäisi vetäytyä talveksi nestettä vain jäljelle jääneiden oksien verran. Jos leikkauksen tekee vasta keväällä, on juuristoon varastoitunut nestettä syksyisen oksamäärän verran ja tuo ’ylimääräinen’ neste puskee ulos juuristosta uusina vesiversoina oksistossa.


Nuoria puita emme tänä syksynä leikanneet, vaan ajattelimme tarkastaa niiden tilanteen uudelleen ensi syksynä. Ainoastaan verkot käyn virittelemässä niiden varsien ympärille, sillä tässä meidän pihassamme pyörii talvisin kaikenlaista eläintä jäniksistä peuroihin.

KUVA 9


Joululahjapaja – joko teilläkin on auennut joulutouhula?


Täällä valmistuu villasukkia jo kovaa vauhtia, samoin kestorättejä innostuin virkkaamaan ja neulomaan iltapuhteina. Muutamia ompeluprojektejakin on työn alla, mm. kasseja & koreja neuletöiden ystäville ja matkapakkauksia askarteleville lapsille.


Hidasteena pajassani on muutossa eksynyt vetoketjulaatikkoni! Minulla on siis valtava laatikollinen eri mittaisia ja värisiä vetoketjuja, joita olen vuosien varrella haalinut mm. aikaisemman työpaikkani vanhan malliompelimon henkilökuntamyynneistä, mutta nyt en löydä laatikkoa mistään. …Olenko oikeasti voinut hukata laatikon jossain aiemmassa muutossa…?!


Mäntsälän pohjoisliittymän Juustoportin liiketilaan avasi Kimmi myymälän syyskuun alussa. En ole ehtinyt vielä käymään tutustumassa tuohon ’kankaiden karkkikauppaan’, vaikka sitä on minulle kovasti kehuttu, joten ehkä nyt viimein ponnistelen paikalle vetoketjujen perässä.

KUVA 10


Sunnuntaina vietin molempien poikien kanssa laatuaikaa vieraillen Helsingin Messukeskuksessa järjestetyillä PiiPoo:n Legomessuilla. Olemme kerran aikaisemminkin osallistuneet messuille pienemmän pojan kanssa, mutta tänä vuonna oli taivaanmerkit kohdillaan ja messut osuivat viikonlopulle, joka sopi isommankin pojan kalenteriin.


Aivan mahtava päivä – harvoin malttaa pysähtyä niin moneksi tunniksi lasten kanssa rakentelemaan Legoilla! Ja reissun kruunasi tietenkin hampurilaisten syöminen lounaaksi ja matkanteko junalla. 🙂


Mutta illalla, kun saavuimme kotiin, loppui veto aivan kuin seinään. En meinannut jaksaa edes seisoa, vaan kaikki energiat katosivat ja oli pakko vain kellahtaa sohvalle – ensin neulomaan ja lukemaan pojan kanssa Lego -kirjaa, mutta sitten ihan torkkuen viltin alla uupumusta pois.


Tiedän, että tuo väsymys tuli siitä ihmisvilinässä ja hälyssä vietetystä päivästä. Tunnen itseni jo niin hyvin, että tiedän tällaisten päivien – siis ihmismassoissa olemisen – kuormittavan minua ja vastapainoksi kaipaan aikaa ladata akkuja hiljentyen. Jo pojan kanssa kirjan pariin hiljentyminen käynnisti lataustoiminnon. 🙂


Olen tästä aiheesta kirjoittanut aikaisemminkin, pääset noihin teksteihin ala olevista linkeistä:
Vähemmän somea, enemmän jomoa
Luontaisen kypsymisen kautta ekstrovertistä JOMO -persoonaksi


***


Jos et vielä seuraa menoamme Instagramissa, niin liity ihmeessä joukkoon!


Ihan joka päivä en ehdi blogin ääreen istumaan, mutta IG kulkee mukanamme arjen tohinoissa – tervetuloa kurkistamaan eloamme Villa Kotirannassa.



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *