Ajatuksia lastemme (isoista?) ikäeroista ja raskaudesta 38 vuotiaana

Ajatuksia lastemme (isoista?) ikäeroista ja raskaudesta 38 vuotiaana


Sain tovi sitten Mäntsälän kunnalta postia oikein kahteen otteeseen koskien lapsia – havahduin yhtäkkiä tilanteeseen, jossa pienempi pojistani on aloittamassa ensi syksynä esikoulun ja isompi poikani siirtyy yläkouluun ’isolle kirkolle’!


…Ehkä pientä henkistä valmistautumista olen siis käynyt läpi, sillä vääjäämättä lopulta edessä odottaa tyhjenevä pesä – tilannetta toki hieman tasapainottaa uusi pieni perheenjäsen, jota malttamattomana odottelemme maaliskuussa saapuvaksi.


Olenkin naureskellut, että vähän kuin tehtaan liukuhihnalla työskentelisi – edellisen kun saa kasvatettua ’toimintakykyiseksi’ ja aloittamaan koulutietään, voi ottaa vastaan uuden haasteen ja aloittaa alusta… 😀


Tämä 6-7 vuoden ikäero lasten välissä on kyllä ollut omanlaisensa etu siinä missä haastekin, sillä ihan jo varhaisteinin ja uhmaikäisen kanssa arki tuo tullessaan omat tilanteensa, joita on kuitenkin melko helpohkoa ratkoa, sillä molemmat pojat ovat jo isoja ja osaavat sanoittaa tunteitaan ja tahtotilojaan. …Äitikin on siinä sivussa kasvanut harppauksin omien tunteiden sanoituksien kanssa…


Ja toisaalta pian 13 vuotta täyttävä poika auttaa jo arjessa meitä kovasti, mikä keventää osaltaan sitä vauvakuukausien rankkuutta! Isompi poika siivoaa jo oman huoneensa itse, viikkaa omat vaatteensa kaappiin, vaihtaa petivaatteensa, tyhjentää astianpesukoneen päivittäin, vie roskia, hakee postia, kipaisee lähikauppaan, jos jotain puuttuu – ja ilmoittautui vapaaehtoiseksi vaununtyöntelijäksi pikkusiskon synnyttyä. Voisiko äiti enempää edes toivoa?!


…Lisäksi hänen saavuttuaan koulusta kotiin iltapäivällä voin luottaa hänen leikitystaitoihinsa pikkusiskon kanssa niin kovin, että pääsen itse livahtamaan vaikka suihkuun, syömään rauhassa välipalan taikka torkahtamaan hetkeksi. Pieniä suuria asioita.

Sopuisaa veljeseloa vielä kesällä 2015.


Olen joskus hieman kadehtienkin seurannut pienemmällä ikäerolla kasvaneiden sisarusten yhteisleikkejä, jotka tuntuvat sujuvan huomattavasti mutkattomammin – vahvatahtoisen kuusivuotiaan ja kovasti omaa aikaa huoneessaan viettävän kolmetoista vuotiaan istuttaminen saman Lego-laatikon ääreen hetkeksi yhdessä päätyy niin kovin usein sanaharkkaan tai muuhun nahinaan.


Toisaalta ikäeroni omiin sisaruksiini on huomattavasti suurempi – siskopuoleni odotti esikoistaan yhtä aikaa kun äitini odotti minua ja velipuoleni häistä on vanhemmillani valokuvia, joissa itse olen vielä sylivauva. Eli palttiarallaa se parikymmentä vuotta ikäeroa kumpaankin, joten olen näin iltatähtenä yksin asunut vanhempieni kanssa sisarusteni jo muutettua omilleen eri paikkakunnille.


Ehkä tuo ikäero omiin sisaruksiin ja heidän puuttumisensa siitä omasta arjestani kasvaessani on johtanut siihen, että olen aina toivonut useampaa lasta – sisaruksia, jotka pitäisivät toisistaan huolta aikuisinakin.


Pitkään ajattelinkin, että esikoiseni, jonka sain 25-vuotiaana vuonna 2008, jäisi ainoaksi lapsekseni. Enkä sano missään tapauksessa, että hän ei olisi riittänyt – niin onnellinen tuosta mahtavasta lapsesta, josta on kasvaessaan tullut niin loisto tyyppi, että hänen kanssaan on ilo matkustaa kahdestaan, istahtaa kahvilaan juttusille tai vaikka tehdä valokuvausretkiä! Meillä on aivan erityinen side; olemmehan monen monta vuotta myös kahdestaan asuneet ja jakaneet arkemme aivan eri tavoin, kuin nuorempi poika kanssani.

Minä ja isompi poika vuonna 2008.


Uusioperheeseemme syntyi nuorempi poika, kun isompi poika oli juuri täyttämässä 7 vuotta – hänen esikouluvuotenaan siis, 2015. Tuolloin isompi poika ehdottomasti toivoi pikkuveljeä, ilmeisesti leikkikaverin toivossa, mutta nyt, kolmannen lapsen syntymää odotellessa hän on kääntänyt takkinsa täysin ja toivookin pikkusiskoa – jonka mitä ilmeisemmin on siis saamassakin.


Pikkuveljet on niin nähty…!” Totesi hän taannoin… 🙂

Maaliskuussa 2015 – minä ja pojat
Heinäluu 2020 – vuodet vierii, pojat kasvaa – äiti ei vanhene… 😉


Nyt, kuusi vuotta pienemmän pojan syntymän jälkeen ja isomman pojan täyttäessä juuri 13 vuotta, odottelemme maaliskuussa syntyväksi kolmatta lasta – sitä perheemme viimeistä puuttuvaa palasta!


Vaikka pitkään ajattelin esikoiseni jäävän ainoaksi lapsekseni, vannoin lopulta temperamenttisen pienemmän pojan syntymän jälkeen, että kaksi lasta on meidän perheen maksimi!


…Tuo pieni Raivo Hector oli vatsassa jo tulta ja tappuraa raivokkaine potkuineen, eikä luonne ole siitä laantunut vuosien varrella kasvaessakaan… Siinä missä isommalla pojalla ei koskaan ole ollut juuri minkäänlaista uhmaikää, on tuo pienempi taas lähtökohtaisesti niin jääräpäinen tulisielu, että uhmaiän kiukuttelut jäävät ihan puhtaasti perusluonteen varjoon…


Siinäpä siis syy, miksi kesti vuosikausia lämmetä ajatukselle, että E H K Ä voisimme harkita vielä kolmannen lapsen saapumista perheeseemme…

Syyllistävä katse keittiön ruokapöydän takaa, kun äiti istahti hetkeksi syömään… 😉


Maaliskuussa 2020 meidän pieni suuri jääkiekkoilija


Suurin vaikutus päätökseen oli lopulta marraskuussa 2018 syntyneellä kummipojallani.


Olimme jo pitkään pallotelleet ajatusta, että mitäpä jo sittenkin, mutta vasta kun sain tuon pienen pojan syliini ja hän katsoi minua syvälle silmiin ruokkiessani häntä pullolla, tulvi mieleen niin paljon ihania muistoja omien poikien vauva-ajoilta – jotka olivat siis aidosti todella rankkoja yövalvomisineen (isompi poika valvoi ensimmäiset 1,5 vuotta!!) sekä nuoremman pojan Lastensairaalassa vietettyjen teho-osastopäivien vuoksi – että ajatus vielä yhdestä lapsesta alkoi vahvistua.


Olin vannonut läpi elämäni, että 35 vuoden ikään mennessä on minun lapsimääräni täynnä. Ei koskaan pitäisi sanoa ’ei koskaan’


Oma äitini sai minut, iltatähden, 41 vuoden ikäisenä. Se tuntui nuorempana aivan käsittämättömälle ratkaisulle – samoin kuin 41 vuoden ikä kuulosti ylipäätään ihan ikälopulle… Ja jännästi, kun itse lähestyn vakaasti sitä 40 vuoden rajapyykkiä, alkaakin ymmärtää että paras aika elämästä on tässä ja juuri nyt!


Vaikka tiedän, että 38 vuotiaana univelka tulee tuntumaan hurjasti pahemmalle kuin 25 vuotiaana ja jokaisesta raskaudesta kertyneet +20kg lähtevät aina vain hitaammin sulamaan pois, niin tiedän myös, että tämän kolmannen lapsen kohdalla – ja tässä iässä – osaan ottaa niin monta asiaa huomattavasti rennommin kuin aiemmin!


…Olenkin naureskellut, että voiko kolmannen lapsen kohdalla enää downshiftata tämän enempää?!


  • En tiedä tälläkään hetkellä, monesko raskausviikko on meneillään… Välillä kaivan neuvolakortin esiin ja oikein lasken edellisestä neuvolakäynnin merkinnästä. Aiemmissa raskauksissa olen ollut koko ajan kartalla, monesko viikko + monesko päivä on meneillään ja mitä vatsassa tapahtuu kullakin viikolla. Nyt edessä siintää vain laskettu aika tuolla jossain kuukauden päässä.
  • Kieltäydyn suurimmasta osasta neuvolan ohjelippulappusia hyvillä mielin – en tarvitse enää esitteitä esimerkiksi imetyksen hyödyistä. Imetän, jos maitoa nousee ja jos ei, niin hyvin ne lapset korvikkeellakin kasvavat. Turha sitä on raskausaikana murehtia…
  • Synnytysvalmennukset skippasin suosiolla. Kahdesti olen ne jo istunut läpi ja molemmissa synnytyksissä asiat menneet omalla painollaan. Tiedän, mikä asento ponnistusvaiheessa minulle parhaiten sopii – keho kyllä kertoo, miten sen on hyvä olla. Ja kaikki kipulääkkeet minulle, kiitos, sekä ilokaasu. Sairaalassa on myös ammattilaiset minua ja vauvaa auttamassa, joten minun ei tarvitse olla synnytyksen asiantuntija! Ja vaikka kuinka suunnittelisin täydellisen synnytyskokemuksen toivelistoineen, niin lopulta synnytys menee kuitenkin ihan omia uriaan huolimatta paperille raapustetuista haavekuvista. Ei auta kuin heittäytyä hetkeen!
  • Sairaalalaukku edelleen pakkaamatta, pinnasänky ei mitenkään päin käyttövalmiina ja turvakaukalokin saapui vasta juuri eilen postissa. Ehtiihän tässä vielä – miksi pinnasängyn tarvitsisi olla kuukausia etukäteen pedattuna kammarin nurkassa?!
  • Molemmilla pojilla on kolme etunimeä, jotka noudattavat 7-tavun rytmiä ja ensimmäinen etunimi alkaa samalla kirjaimella. …Oikeasti! 😀 Tinttaralle olisi nyt tuloillaan kaksi etunimeä, ei todellakaan noudattaen samaa rytmitystä ja alkukirjainkin eri! …Miksi keksiä ehdoin tahdoin ’ihan vain jotain’ nimeä kolmanneksi, koska veljilläkin on, kun kaksi suvun nimeä on jo täydelliset yhdessä?!
  • Molemmilla pojilla on neljä kummia – kaksi äidin ja kaksi isän puolelta. Molemmilla pojilla on yksi yhteinen kummi, muut 3 kummia on molemmilla taasen eri ihmiset. Loukkaantuuko suku, perhe ja ystävät – saati Tinttara isompana – jos hänellä onkin vain 1 kummi, tuo poikien kanssa yhteinen?
  • Vaatteita en ole juurikaan ostanut Tinttaralle uusia, sillä pojilta ja kummilapsilta on jäänyt niin valtavasti vauvavaatteita varastoon, että vaikka jokaista bodya käyttäisimme kerran, niin todennäköisesti emme ehtisi kaikkia edes käyttämään ennen kuin koko jäisi pieneksi… Yhden mintunvihreän hörhelöpaidan ja yhdet harmaat pupupöksyt ostin, ihan vain muistutukseksi itselleni, että tyttö sieltä nyt olisi tulossa…

Masun tilanne tammikuussa 2021 vs vastaavilla raskausviikoilla vuonna 2014, kun odotin nuorempaa poikaa…


Isompi poika valitsi juuri tulevia valinnaisia aineita yläkoulua varten, pienempi poika kävi eilen elämänsä viimeistä kertaa neuvolassa (seuraavana keväänä edessä onkin kouluunlähtötarkistus) ja minä viikkaan pieniä vauvanvaatteita kaappiin maha pinkeänä puuskutellen…


Pari vuotta sitten en olisi osannutkaan kuvitella tätä hetkeä!


…Hieman myös nauratti tuossa taannoin, kun tajusin, että olen saanut kaikki kolme lastani kolmella eri vuosikymmenellä: 2000-, 2010- ja 2020 -luvuilla! 😀


Ei huono saavutus – näin 38 vuotiaalle äidille. 😉