Luin iltapäivälehdestä eilen juttua siitä, kuinka (kaltaisiani) laiskemmanpuoleisia siivoajia ainainen siisteyden vaatimus ahdistaa ja lannistaa – jopa niin paljon, että me suomalaiset olemme ’kotihäpeässämme’ vähentäneet kyläilyjen määrää!
Tässä kohti en voi kuin nyökytellä… Näinhän se on. Tunnistan itseni ja fiilikseni tuosta jutusta.
Monesti en jaksa kutsua ketään meille kylään, koska se tarkoittaisi ensin siivousurakkaan tarttumista. Pitkien työpäivien jälkeen en kaipaa enää kuin niitä pieniä hengähdyshetkiä, kun voi päivällisen jälkeen vaikka kahveja odotellessa torkahtaa sohvalle…
Minulla on muutama ystävä, joiden kanssa olen päässyt kotihäpeästäni yli; avoimesti ja toisiamme tukien myönnämme, että tätähän tämä arki – varsinkin lasten kanssa – on! Heidän (tai vastaavasti minun) vierailuja varten ei tarvitse erikseen siivota, vaan koti saa olla se mikä se on; koti eikä edustusasunto.
Mutta suurin osa ihmisistä aiheuttaa minulle siivousstressin. Kaikkein pahinta mitä tiedän, ovat mieheni meille kutsumat vieraat, joista hän on unohtanut minulle mainita riittävän ajoissa! Nuo hetket aiheuttavat jo kiukunpuuskia, kun ensin skannaan kodin yleisten tilojen siistimisen tarpeen, analysoin kriittiset alueet ja sitten raivokkaasti alan riuhtoa kotia järjestykseen.
…Ja mies ei ymmärrä, miksi stressaan ja mökötän, riehun imurin kanssa ja juoksentelen tavarakasoja piilottamaan suu mutrussa…
Hauskintahan tuossa on se, että tavatessamme MINÄ olin se boheemi hedonisti, jolta jäi lautaset ja kahvikupit pyörimään ruokapöydälle, vesilasit olohuoneen tasoille ja vaatteetkin siihen mihin olin ne sattunut riisumaan, ja MIES oli se tarkka siivousintoilija, jolla oli tavaraa minimaalisesti ja kaikki nurkat imuroituina. Olemme ilmeisesti jotenkin onnistuneet vuosien varrella tasapainottamaan siivouskiihkoilun niin, että minusta on tullut se, joka ensimmäisenä tuskastuu tavarakasoihin ja pölykoiriin, ja mies taas toteaa leppoisasti, että ehtiihän tuota huomennakin.
Mutta onhan sen jotenkin noloa, siis kotinsa paljastaminen ihmisille sotkuisena. Kodit kuitenkin kuvastavat asukkaitaan – mitä minä haluaisin kotini kertovan minusta?
Ja jotenkin kummassa usein me naiset edelleen – tasa-arvoisessa parisuhteessa ja itsenäisen itsepäisinä olentoina – otamme omassa ajatusmaailmassamme jotenkin harteillemme se häpeän tunteen, jos koti sattuukin olemaan arkisen sotkuinen yllätysvieraiden tullessa. Kuin kodin siisteys olisi yhä naisen – tuon 1950-luvulle jämähtäneen kodinhengettären – vastuulla! Pyh!
Mitä kotini sitten kertoo minusta/meistä arkisessa, sotkuisessa asussaan?
ETTÄ TÄÄLLÄ ASUTAAN!
Meillä on touhukas leikki-ikäinen perheessä, jonka lennossa vaihtuvat leikit tuovat tullessaan tavaraa KOKO taloon! Tässä asiassa näkyy lasten luonteiden ero; isompi poika on aina pitänyt lelut omassa huoneessaan, ainoastaan junarata on ollut olohuoneen puolella – kuten nyt pikkuveljelläänkin. Mutta tämä pienempi poika… Ruokapöytämme on jatkuvasti täynnä legoja, värityskyniä, muovailuvahaa ja pikkuautoja, joita koetan raivata tieltä kattaessani ruokaa pöytään. Samoin saareke. Sählymaila käytävänlattialla. Ja palloja. Pehmoleluja sohvalla.
*Huokaus*
Ja koululaisen lukuinto näkyy kasoina Aku Ankkoja kaikkialla siellä, missä hän on hetkeksi pysähtynyt lueskelemaan. Huppari portaikon kaiteen päällä. Eteisessä takki, toppahousut, pipo, hanskat ja kengät tasan siinä kohti lattialla, mihin ne on tullut riisuttua koulusta tullessa… Ruokapöydässä kaksi korttipakkaa levällään pelaamisen jäljiltä.
Eikä sotkusta ole missään tapauksessa syyttäminen ainoastaan lapsia!
Minun läppärit, muistivihkot, kynät, kesken lukemisen olevat lehdet ja lehdistä talteen revityt kuvat niin ikään ruokapöydällä ja saarekkeen päällä… Ja meidän molempien aikuisten vaatteet portaikon kaiteella – mikä näppärä laskutaso se onkaan! Keittiön tasolle kertyy kierrättämisestä johtuen purkkia, kippoa ja rasiaa, jotka odottavat kuivumista ja siirtämistä kaappiin muovin- ja kartonginkeräysastioihin. Saarekkeen päällä on astioita, jotka mies on tyhjentänyt astianpesukoneesta, mutta joiden säilytyspaikka on hänelle vielä täysi mysteeri ja astiat odottavat, että minä ehtisin (=jaksaisin) ne nostaa oikeisiin kaappeihin.
…Lista on loputon…
Koska asutamme kahden kerroksen kotia, kertyy portaikon ylä- ja alapäähän tavarakasoja: vie mennessä, tuo tullessa – jos muistat/jaksat/ehdit! Yläkerrassa portaikon kaiteella pyyhkeet ja kylpytakit, tyhjät puhtaan pyykin korit sekä kodinhoitohuoneeseen matkalla olevat pyykit odottavat käyntiä alakerrassa, ja vastaavasti pelihuoneen tasolla puhdasta pyykkiä, kerran käytössä olleita vaatteita, lasten tavaroita ja muoviroskia odottaa kantamista yläkertaan…
Usein tuntuu, että koko arki on noissa tavarakasoissa, joita siirretään kodissa paikasta toiseen.
Puolustelen tavarakasojen olemassa oloa sillä, ettei kodissamme ole vielä kaikki tilat valmiit remontin jäljiltä; työhuoneen tavarat lojuvat keittiössä, kerran käytetyille vaatteille on tulossa säilytyspaikka alakerran pukuhuoneeseen, kodinhoitohuoneesta ja verannalta siirtyvät miehen työvaatteet ja mun puutarhatakit jossain vaiheessa valmistuvaan alakerran ’käyttöeteiseen’…
…Ja joku päivä pienempikin poika on niin iso, että tavarat pysyvät pääsääntöisesti omassa huoneessaan!
Tätä kirjoittaessa tajusin, että joka ikiselle vieraalle aloitan pahoittelun heti verannalla: ”Täällä on vielä vähän tällaista kaaosta…”, ”Remontti vielä painaa vähän päälle…”, ”Minulla on kirppispöytä tulossa…”, ”Ei olla ehditty vielä laittamaan näitä kaapistoja valmiiksi…”, ”Ollaan tänään viemässä kierrätykseen nämä kaikki…” Kotihäpeä!
Hauskintahan kotihäpeässä on se, että lähestulkoon kaikki siitä kärsii oman kodin osalta, mutta juurikaan ketään toisten perheiden arkisotku ei kylään mennessä ihan oikeasti haittaa! …En minä ainakaan – jäätävän arkisotkun keskellä itse asuvana – katsele toisten koteja sillä silmällä. Ei olisi paljoa varaa sellaiseen… 😉
Näillä ajatuksilla viikonloppuun!
…Jäi tänäänkin perheemme perinteinen siivouspäivä väliin, kun aamusta iltamyöhään vietettiin pienemmän pojan kanssa kahdestaan laatuaikaa… Vei ulkoilu, kirppiskierros ja leffailta luontevasti voiton!
Teillä on kaunista ja kodikasta, ei mitään hätää!! Tuttu tunne tämä kodin häpeäminen. Minä häpeän myös kotimme sotkuja ja muutoinkin sen kulunutta ulkoasua. Itse ajattelen niin, että ehkä nykyajan ihmiset pelkäävät olla aitoja ja sitä, että heidän todellinen sisimpänsä (se homssuinen, ei kykenevä järjestelmällisyyteen ja kaaoksen kesyttämiseen) paljastuu muillekin. Maaailmassa kun ei yksinkertaisesti ole tilaa semmoiselle. Eikö muutenkin sanota, että ihmiset ovat vieraantuneet sisustuslehtien ja ohjelmien myötä siitä, miltä kodit oikeasti näyttävät? Meidän perhe eli tavalliset palkansaajat asumme todella varakkaalla alueella ja lapseni eivät halua kutsua kavereitaan kylään, koska kotimme on todella paljon vaatimattomattomampi kuin kavereiden. Asia masentaa minua, mutta en voi oikeastaan sille mitään.
Olen aina ihmetellyt äitiäni, joka siivoaa päivittäin; imuroi, moppaa ja vaihtaa huonekalujen paikkaa. Tiskit täytyy pestä (käsin) heti ruokailun tai kahvin jälkeen, tiskiä ei saa kertyä tasoille tai altaaseen. Äitini ei siis voi mennä nukkumaan, jos jotain on jäänyt tiskaamatta – hänen ZEN löytyy puhtaasta kodista. Vaikka en ole perinyt tuota siivoamisen vimmaa – onnekseni niin, minulla on päällä ehkä enemmänkin vastareaktiona sotkuisuus – niin vanhemmiten tunnistan ajattelevani äitini tavoin; ”Mitä jos tulee joku kylään ja näkee tämän sotkun? Hehän luulevat, että meillä on aina tällaista (noh, 90% ajasta onkin…) ja pitävät meitä sotkuisina ihmisinä.”
Jotenkin tässä nyky-yhteiskunnassa sotkuinen koti = elämänhallinta hukassa… Boheemiudelle ei ole tilaa, eikä elämisen jäljille – hyvä jos tilaa on edes lapsille, jotka tulevat tahmasormineen ja murustelevat pitkin asuntoa… 😉 Nykyihmisen kuuluu olla täydellinen vitivalkoisine koteineen, minimalistisessa sisustuksessa viihtyvänä ja tehokkaana suorittajana. *Huokaus*
Työpäivän jälkeen, lasta harrastuksessa kuskanneena ja illalla pimeän aikaan kotiutuvana ei paljoa imuri tahi luuttu heilu! Sohva kutsuu, samoin lasten kanssa puuhaaminen ja lasten vihdoin nukahdettua yksi jakso Netflixiä ennen sohvalle nukahtamista… Jos aikaa ja energiaa ei ole edes omille harrastuksille, miten ihmeessä harvat vapaahetket haluaisi viettää kuuraten asuntoa?! Prioriteetit aivan toiset tässä talossa – ja silti tilanne aiheuttaa stressaavaa kotihäpeää…