Vanhan puuverstaan uusi elämä / The new life of an old carpenter's workshop

Vuodessa kolkosta kotoisaksi

Vuodessa kolkosta kotoisaksi

Törmäsin eilen Iltalehdessä artikkeliin, jossa kerrottiin nelihenkisen perheen niin minimalistisesta ja lähes tyhjäksi asti konmaritetusta kodista, että perheen äidin somessa jakamaa valokuvaa kodistaan oli luultu vitsiksi. (Alkuperäinen juttu löytyy täältä: LINKKI)

Luin jutun läpi ihmetellen valokuvia omaan makuuni kolkoista, tyhjistä huoneista – ja näytin niitä vielä miehellekin. ”Mieti, jos meillä olisi tällaista!”

 

Mietin tovin, toisenkin, ja tulin tulokseen, ettei edes siivouksen helppous korvaisi sitä, mitä menettäisin kodikkuudessa.

 

Haaveilen toki tarmosta tarttua konmarin oppeihin ja siivota oikein perusteellisesti romukaappeja. Heittää menemään kaikki turha roina – vanhojen puhelimien tarpeettomat laturit, pariaan kuukausia etsineet sukat, pölyttyvät koriste-esineet, joita uskon (tai ehkä paremminkin toivon) vielä joku päivä käyttäväni…


 

Tuosta artikkelin äärirajoille yksinkertaistetusta kodista miehen kanssa jutellessa naurahdin, että meillä kodin sisustus on kyllä löytänyt oman suuntansa aivan päinvastaisella tavalla. Vuosi sitten, lokakuussa 2017 (ensimmäisessä) muuttokuormassa tuli Villa Kotirantaan vuokrakodistamme vain ne olennaiset, kuten ruokapöytä tuoleineen, keinutuoli, kukkapöytä, kaksi nojatuolia, pari lipastoa, sänky ja lasten kalusteen sekä lelut.

Moni tavara, kuten keinutuoli ja tupaan kannettu iso liinavaatekaappi, löysivät kerralla paikkansa, eikä niitä ole tarvinnut möbleerata sen kummemmin menneen vuoden aikana. Keinutuoli tosin siirtyi jouluksi toisaalle joulukuusen tieltä, mutta jo remontin alkuvaiheessa tiesimme, että tuo nurkkaus on keinutuolissa kiikuttelulle pyhitetty.

Tuolloin, katseltuamme lähes kolme vuotta remontin alla ollutta taloa, tuntui paikka heti kodille – vaikka sisustus olikin niukan keskeneräinen.

 

Muistan, kun miehellekin ensimmäisenä iltana uudessa kodissa totesin, että ‘kuvittele mille täällä näyttää vuoden kuluttua, kun olen ajan kanssa ehtinyt tavaroita nostella paikoilleen!’

 

Taisi mies jo tuolloin tietää, mitä tuleman pitää…

 

Alla valokuvia lokakuulta 2017:

 

Ero on melkoinen!

Tiedän, että mies nautti tuosta vuoden takaisesta selkeydestä – mikä itsestä tuntui liian kolkolle – sillä esimerkiksi siivoaminen oli huomattavasti nopeampaa.

 

Mutta hän myös tiesi, kenet oli puolisokseen ja kodin omalaatuiseksi hengettäreksi itselleen valinnut ja tyytyi kohtaloonsa minun henkisen mummolan kaipuun äärellä….!

 

Vanha talo – ja varsinkin vanha lapsiperheen koti – kaipaa mielestäni värejä, runsautta, hieman romuromantiikkaa ja silkkaa hupsuttelua! Ja silti kokonaisuus voi omassa runsaudessaan olla ilmeeltään yhtenäinen ja hallittu (kaaos?).


 

Selatessani vuoden takaisia valokuvia tuvasta törmäsin tähän valokuvaan juuri paikoilleen nostetusta perintökellosta. Tämä kodikkaasti raksuttava seinäkello (jonka raksutusta tätä tekstiäkin kirjoittaessa kuuntelen) on äitini tädin peruja ja heti remontin alettua tiesin, että tuossa tummaksi käsiteltävällä seinällä pönttöuunin kupeessa on sille oikea paikka.

Tuolloin tosin kello oli vielä Pohjois-Savossa lapsuudenkotini seinällä ja kävimme äidin kanssa keskusteluja sen kohtalosta. Lopulta kello taisi muuttaa meille tupaantuliaislahjan nimissä.

Se, mikä on vuodessa muuttunut, on tuo kultaköynnöksen nouseminen seinustalle ja melko ripeätahtinen kellon haltuunotto! (Vrt. kuvat alla)

 


 

Huomattavasti kodikkaampi köynnöksellä, eikö?

 

Sohvaa meillä odoteltiin pari kuukautta ja vasta joulukuussa kipaisimme Ikeaan huonekaluostoksille. Siinä missä nyt perhettämme palvelee – melkein voi jo sanoa ‘perinteinen’, sen verran useasta kodista kyseinen sohva jo löytyy – tummanharmaa, kolmen istuttava Ektorp, oli aiemmin vain kaksi vintage nojatuolia, jotka olivat lainassa anoppilasta. Ihanat istua, ja niin kauniitkin, mutta tässä perheessä arvostetaan liikaa mahdollisuutta köllähtää makuuasentoon – varsinkin tulen rätistessä pönttöuunissa – että emme olisi voineet olla ilman sohvaa!

 

Alla valokuvia lokakuulta 2017:

 

Alla kuvia lokakuulta 2018:

 

Joskus olen miettinyt, kuinka hauska olisi päästää joku aivan ventovieras tänne kotiimme tutkimaan huoneita ja koettamaan arvata, ketä kodissamme asuu – tiedättehän, niin kuin siinä suomalaisessa sisustusohjelmassa?! Veikkaan, että lastenhuoneista pääsisi kärylle, että täällä elelee palttiarallaa kolmikymppinen perhe, mutta voisiko tuvasta erehtyä ajattelemaan, että taloa asuttaa kolme sukupolvea?

…Ympäri taloa esille nostamani muistoesineet (kuten sota-aikaiset kunniakirjat) ja mustavalkoiset valokuvat isäni vanhemmista, Aili-mummosta ja Aapeli-ukista, eivät ehkä oli niitä tyypillisimpiä ruuhkavuosi-ikäisten ”sisustuselementtejä”… Isälläni on tapana sanoa, että sen kauemmas ei ole tarvetta sukututkimusta tehdä, kuin miten pitkälle omat muistot kantavat – vain niihin ihmisiin sinulla on aidosti tunneside, ja niiden ihmisten tarinoilla on suurin merkitys. Minun tapani muistaa menneitä sukupolvia ja arvostaa heidän tekojaan on kuljettaa (lähinnä isäni puolen isovanhempia) elämässäni mukana – myös arjessamme, kotimme sisustuksessa.

 

Alla valokuva lokakuulta 2018:

 

Vaikka mies onkin ilmoittanut ottavansa osaa pölyjen pyyhintää vasta sitten, kun tasoilta tavarat vähenevät, olen huitaissut mokomalle höpinälle pölyrätillä!

Meillä vietetään siivouspäivää joka perjantai, jolloin imuroidaan (mies) ja järjestellään paikat (minä) ja pyyhitään pölyt (minä). Isompi poika osallistuu puuhaan todella reippaasti siivoamalla oman huoneensa. Joka toinen viikko pestään lattiat ja isomman pojan avustuksella vaihdetaan kaikki petivaatteet. Keittiön tasoja pyyhitään aina niitä sotkiessa ja koetan kovasti pitää kiinni periaatteesta ‘vie mennessäs, tuo tullessas’.  Alakertaan johtavalle kaiteelle siis kertyykin aina alas menemistä odottavaa tavaraa – kuten kylpytakkeja, pyyhkeitä, pyykkiä.

Siivoamista mielellään peruslaiskasti karttavana naisihmisenä tuo yhdessä, koko perheen voimin rypistetty reilu tunti touhuamista on lähes tulkoon pelastanut arkemme! Kun siivouspäivästä on tullut rutiini, osa joka viikkoista arkeamme, ei se enää tunnu lainkaan pahalle rastille suorittaa. Ja se ihana tunne aloittaa viikonloppu puhtaassa kodissa!

 

Hauskinta onkin, että minä, tämän suuren tavaramäärän hamstraaja, ahdistun aina ensimmäisenä sotkuisesta kodista!

 

Se, että on runsas sisustus ei tarkoita automaattisesti, että olisi sotkuista tai pölyistä – meillä toki meinasi vähän lipsahtaa pölyisen puolelle, ennen kuin miehen kanssa sovittiin yhdessä tuumin jokaviikkoisesta siivouspäivästä. Näissä arjen kiireissä, lasten harrastuksissa ja toisaalta harvinaisten rauhallisten iltojen pyhittämisessä suoranaiseen hedonistiseen laiskotteluun meinaa siivoaminen jäädä usein tärkeysjärjestyksessä alimmille sijoituksille… Siinä osaa jo vaikka Fazerin suklaalevyllä peittää näkymästä pyykkivuoret ja pölyä keränneet koriste-esineet…!

 

…Jos et usko, niin tervetuloa kurkistamaan meidän normaalia arkikodin ilmettä maaliskuisesta ‘Arkikuvahaaste’ -postauksesta vanhan blogin puolelta!

 

Alla valokuvia lokakuulta 2017:

 

Se, että on runsas sisustus, ei automaattisesti tarkoita, että olisi sotkuista tai pölyistä – meillä toki meinasi vähän lipsahtaa pölyisen puolelle ennen tuon viikoittaisen siivouspäivän ottamista käyttöön. Ja viikossakin kissaperheessä ehtii imuroitavia pölykoiria ilmestyä kiitettävästi…

Näissä arjen kiireissä, lasten harrastuksissa ja toisaalta harvinaisten rauhallisten iltojen pyhittämisessä suoranaiseen hedonistiseen laiskotteluun meinaa siivoaminen jäädä usein tärkeysjärjestyksessä alimmille sijoituksille… Siinä osaa jo vaikka Fazerin suklaalevyllä peittää näkymästään pyykkivuoret ja pölyä keränneet koriste-esineet…!

 

…Jos et usko, niin tervetuloa kurkistamaan meidän normaalia arkikodin ilmettä maaliskuisesta ‘Arkikuvahaaste’ -postauksesta vanhan blogin puolelta! Varo, ettet menetä yöuniasi…!

 

Alla valokuvia lokakuulta 2018:



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *