Vanhan puuverstaan uusi elämä / The new life of an old carpenter's workshop

Ajatuksia äitiydestä näin äitienpäivän kynnyksellä ja kurkistus kotialbumiimme

Ajatuksia äitiydestä näin äitienpäivän kynnyksellä ja kurkistus kotialbumiimme


Lähestyvää äitienpäivää lähdetään tänään viettämään vanhempieni luo Pohjois-Savoon kolmestaan poikien kanssa. Eikä juhlistuksena ole ainoastaan äitienpäivä, vaan myös äitini 78v syntymäpäivä.


Näillä näkymin myös siskoni on saapumassa sunnuntaisi kakkukaffeille Pohjois-Karjan suunnalta, joten saamme saman pöydän ääreen kaikkiaan kolme äitiä!


Äitienpäivä on minulle tärkeä päivä, vaikka se onkin vain yksi niistä kaikista 365 vuoden äitien päivistä. Lapset ovat suuri(n) osa arkeamme joka ikinen päivä – itse asiassa arkemme on muotoutunut pitkälti lasten ympärille; mihin aikaan lähdemme töihin tai suuntaamme töistä kotiin, mitä puuhaamme iltaisin ja viikonloppuisin, mitä ostamme ruokakaupasta, miten ajoitamme kesälomamme, milloin olemme omien harrastuksiemme parissa…


Lapset eivät kulje siinä sivussa mukana, miten meidän aikuisten arki nyt sattuu muotoutumaan, vaan pyrimme muokkaamaan arkeamme lasten tarpeiden mukaan.


…En ole koskaan ymmärtänyt ajatusmallia, että ’lapsi ei muuta meitä aikuisia tai meidän elämäämme’. Lapsi muuttaa kaiken! Ja lapsen kuuluukin muuttaa meidän aikuisten elämää, jos perheelliseksi päädymme – yhtäkkiä kaikella onkin suurempi tarkoitus ja merkitys, ja elämäsi lapsen rinnalla on vauvasta lähtien hänen opastamistaan siihen, miten maailma toimii ja valmistelua siihen, että joku päivä siivet kantavat hänen lentää omilleen.


Et ole vastuussa lapsestasi ainoastaan täysi-ikäisyyteen saakka, vaan olet velvollinen huolehtimaan, että olet antanut lapselle niin hyvät eväät elämään, että hän pärjää vielä kuusikymppisenäkin maailman tuulissa.


Eikä mikään tuosta yllä kirjoitetusta tarkoita sitä, että sinun tulee kadottaa itsesi vanhemmuudessa. Ei, en ole pelkästään äiti – vaikka välillä tässä ruuhkavuosirumbassa sille saattaa tuntuakin – vaan olen yhä edelleen myös vaimoke, ystävä, omien vanhempieni lapsi, miniä, kummitäti, kollega, esimies, laiska siivoaja, innokas puutarhuri, kirppishaukka, sohvaperuna ja huonoille vitseille nauraja.


Ja jotenkin tässä neljääkymppiä lähestyessä ja isomman pojan kasvaessa kohti yläaste-ikää olen huomannut olevani siinä tilanteessa, että omasta mielestäni olen edelleen ihan jees ja tässä maailmassa kiinni, nautin ajasta ystävien kanssa ja istun mielelläni iltaa hyvässä seurassa nauraen vedet silmissä – ja isomman lapseni silmissä alan olla jo ihan kääkkä, joka ei ymmärrä nuorisoslangia (kiitos, Google ja urbaani sanakirja – juuri hetki sitten selvitin kesken keskustelun puolisalaa, mitä tarkoittaa ’LIT’) ja pukeutuu vain villapaitaa ja pieruverkkareihin…!


Mutta jos aivan rehellisiä ollaan, niin kaikkein mieluiten haluaisinkin olla se tuttu ja turvallinen äiti, villapaidassa ja pieruverkkareissa, keväisin kädet mullassa kasvimaalla ja talvisin kahvikupin kanssa sohvalla viltin alla – kainalossa aina paikka kahdelle pienelle suurelle pojalle.


Äitienpäivän kunniaksi ajattelin tänään raottaa hieman kotialbumiamme ja jakaa muutamia valokuvia viimeisen 11 vuoden varrelta. Eikä mitä tahansa valokuvia, vaan otoksia minun ja lasten yhteisen matkan varrelta. Niistä tärkeistä hetkistä – eli niistä tavallisista arjen tuokioista.

Lapseni – 7 vuoden ikäerolla
Isompi poikani pienenä, vuosi 2008
Harrastamassa isomman pojan kanssa joskus vuonna 2013. Poikani piti pienempänä kovasti seinäkiipeilystä ja kävimme ahkerasti boulderoimassa Lahdessa. Oli ilo palata vuosien tauon jälkeen tän keväänä YogaRocks:iin, kun poika halusi viettää 11v syntymäpäivänsä kavereidensa kanssa kiipeillen.
Isomman pojan (ja kummitädin) kanssa metsäretkellä – vuosi ehkä 2012?
Isäni ottama valokuva kalakaveristaan. Asuessani vielä kotona olin isäni kalakaveri, mutta poikani on hienosti ottanut roolin omakseen – nuo retket ovatkin tärkeitä hetkiä niin ukille kuin pojalleni.
Vaikka molemmat pojat ovat aivan yhtä rakkaita, on esikoisella aina hieman etumatkaa – tässä tapauksessa seitsemän vuotta. <3
Pienempi poikani, kasvat aivan liian nopeaan – ja toisaalta nämä vuodet ovat tuntuneet hurjan pitkille, erityisesti uhmakkaat kaudet… 😉
Äidin kasvimaa-apuri, joka hoputtaa minua tarttumaan toimeen (”Mitenkäs ne siemenhommat?!”) ja malttamattomana odottaa, että pääsee auttamaan puutarhassa ja tulevassa asvihuoneessa (”Minäpä kerron sinulle, mitä kasveja laitetaan!”).

Tulevana syksynä kutsuu pientä perhepäivähoidossa ollutta miestämme oman kylän päiväkoti – ihana huomata, miten ilolla poika jo odottaa – onhan päiväkoti koulun kupeessa, joten hänhän on omasta mielestään jo melkein koululainen ensi syksynä. 😉
Äidin pieni junabongaaja – ja herkkusuu! Kiitos, kun komennat minutkin pihalle, vaikka tahtoisin välillä jäädä sisälle viltin alle laiskottelemaan!
Älä koskaan muutu, pysy vahvasti omana itsenäsi, oman tiesi kulkijana. <3



Ihanaa äitienpäivää teille kaikille upeille äideille!